Uusi osa olisi nyt tässä. Kiitokset todella suuresta kommenttimäärästä, se todella lämmitti mieltä. Jos luet, kommentoithan! Todella moni on noudattanut tätä toivetta, joten suuret kiitokset kaikille kommentoijille. Tästä osasta sen verran, että tässä ei vielä ole toimintaa, mutta seuraavassa osassa sitä on. Ei niin paljoa, mutta kuitenkin toimintaa. Ja mitään en sitten paljasta, että turha edes kysellä. :D Nyt kuitenkin tämän osan pariin. Niin, ja kielenkäyttö on vähän... kröhöm... tuossa alussa, mutta se vähän kuuluu Chantalin sarkastiseen luonteeseen. :D

 Ronan Keating ~ When You Say Nothing At All
Avaa uuteen välilehteen.

Eräänä päivänä kuukautta myöhemmin istuimme Rogerin kanssa sohvalla ja me keskustelimme. Me keskustelimme tulevaisuudesta. "Chantal-rakas, mitä me oikein teemme häiden suhteen?"

"En minä vain tiedä. En tiedä mistään mitään. Tiedän vain sen, että minä en ole hyvä äiti. En tiedä yhtään mitä tekisin tämän kanssa kun hän syntyy." Olin aivan hermoromahduksen partaalla. Rogerin mukaan se johtui hormoneista. Ja paskat.

"Kuule nyt. On olemassa äitiysvalmennusta. Menisit sinne." Rogerin ehdotus oli varsin järkeenkäypä, mutta en oikein tiennyt, mitä ajatella.

En vastannut mitään ja hiljaisuuden vallitessa tuijottelin mitään näkemättä kattoon ja nojauduin taaksepäin. En tosiaankaan tiennyt, mitä tehdä.

Englannista palannut Clarissa tuli ilmoittamatta käymään. "Hauska nähdä, Chantal. Näyttää siltä, että olette asettuneet oikein hyvin taloksi."

Halasimme lujasti ja vähän ajan kuluttua Clarissa ähkäisi. "Chantal, jo-jokin potkaisi minua!"

Clarissa vetäytyi taaksepäin ja porasi katseellaan minua niin että korvensi. "Minulle ei nyt ole ihan kaikkea. Minulta pimitetään nyt jotain, ja minulla on aavistus, mitä se jokin on."

Loistavaa. "Tuota asia on niin, että minä olen... raskaana."

"Minä arvasin, minä niin arvasin tämän!" Onkohan Clarissa tietoinen siitä, että hänen henkinen ikänsä on 15-vuotiaan tasolla? No, onhan näitä ikiteinejä.

"No, kerro nyt! Monennella kuulla olet? Onko se tyttö vai poika?" Clarissa oli vieläkin innokkaampi tästä vauvasta kuin minä, eikä siihen paljoa tarvittu.

Väänsin kasvoilleni vastahakoisesti hymyn. "Tuota. Rogerin mukaan olen neljännellä kuulla eikä minulla ole aavistustakaan, onko tämä tyttö vai poika. Enkä ole oikein ollut halukas lähtemään ultraäänitutkimuksiin, jos ymmärrät yskän."

"No ei se mitään. Yllätys onkin sitten suurempi ja iloisempi, eikö vain? Oletteko muuten suunnitelleet nimiä?"

"No, tuota..." Mietin vastausta kun pengoin muistiani. "Jos se on poika, olemme harkinneet Marcoa ja Alecia, ja jos se on tyttö, nimi olisi todennäköisesti Molly tai Michelle."

Clarissan katse liukui kasvoiltani selvästi pyöristyneeseen vatsaani. "Olet siis neljännellä kuulla?" hän sanoi epäilevästi. "Mahasi ei pitäisi olla vielä näin iso. Tietenkin, sinähän olet maagikko, joten kaikki lait eivät varmaankaan päde teihin."

 

"Hei vaan siellä. Täällä on Clarissa-täti! Mitä sinne oikein kuuluu?" Clarissa näytti seonneen pahasti. Tai sitten hän vain haluaa jutella vauvalle. Tai sitten hän vain on outo.

"Ooh! Vai sinne kuuluu hyvää. Hyvä niin!" Hymyilin pakostakin Clarissalle ja tämän puhelulle. Kun nyt vain olisi videokamera...

"Älä nyt omi siskoani ihan kokonaan, kulta", Roger huudahti takaani.

Roger ja Clarissa halasivat toisiaan yhtä tiukasti kuin nyt sisarukset ainakin. "Onnea pienokaisen johdosta, veliseni."

"Olet ollut Englannissa niin kauan, että tuli jo ihan ikävä", Roger tunnusti sisarelleen ja rutisti tätä vieläkin lujemmin. Minä hymyilin kaksikolle. "Missä sinä nykyisin asut?"

"Minäkö? Hotellissahan minä. Tämän kaupunkin vuokra-asunnot kun eivät oikein ole houkutelleet."

Samassa mieleeni pilkahti idea. Hyvin käyttökelpoinen idea. Clarissa suostuisi varmasti, kunhan vain esittäisin asian oikein. Samassa ratkeaisi minun ongelmani.

"Clarissa, mitä jos muuttaisit tänne? Tiedän, että hotellissa asuminen on mukavaa, mutta minä ja varmasti Rogerkin haluaisi sinun muuttavan tänne. Täytyy tunnustaa, että minulla on oma lehmä ojassa. En osaa olla äiti, ja ajattelin, että samalla voisit hieman opettaa minua. Jos tämä järjestely vain kävisi sinulle." Odotin parhaan ystäväni vastausta jännittyneenä.

Clarissa kallisti päätään ja katsoi minua vihreillä silmillään. "Mikäs siinä. Hotellissa asuminen alkoikin jo muotoutua tylsäksi rutiiniksi."

"Ja tietenkin minä autan sinua kaikin mahdollisin tavoin. Minä olen todella lapsirakas ja mahdollisuus osallistua teidän elämäänne pienokaisen synnyttyä houkuttelee aivan liikaa." Huokaisin helpotuksesta. Näin tästäkin sitten selvittiin. Yksi ongelma ratkaistu, nolla jäljellä.

"Kiitos, Clarissa, kiitos paljon! Nyt minun ei enää tarvitse pelätä surkean äidin leimaa." Olin todella kiitollinen parhaalle ystävälleni. Tätä varten ystäviä on.

Esittelin Clarissalle vierashuoneemme, jonka hän saisi käyttöönsä. Huone oli ihan mukavan kokoinen, ei pieni, mutta ei järin isokaan. Juuri sopiva. "Tämä on huone on todella ihana", Clarissa kehui.

"No älähän nyt. Sinä sentään lupauduit auttamaan minua. Ei sinun tarvitse kiitellä, minun tässä pitäisi kiittää sinua."

Clarissa jäi purkamaan tavaroitaan, jolloin minä jätin hänet omaan rauhaansa ja hipsin Rogerin luokse. "Oli hyvä idea pyytää Clarissaa jäämään tänne. Nyt minun ei tarvitse huolehtia terveydestäsi kun olen töissä."

Hän veti minua pikkuhiljaa lähemmäs ja lähemmäs itseään. "Niin oli", minä huokaisin juuri ennen kun huulemme koskettivat toisiaan.

"Mutta minä olenkin tämän talon viisain", naurahdin. "Sinulla ei ole mitään jakoa maagikkoa vastaan, herraseni."

"Sehän nähdään", hän murahti ja siinä samassa hän kannatteli minua käsivarsillaan ja suuteli minua kiihkeästi. "Mitenkäs se nyt olikaan?"

"Hyvä on, sinä olet voimakkaampi", myönsin.

~~~

Oli kulunut viisi kuukautta. Siitä ajasta Roger oli ollut työmatkalla yli puolet. "Kuulehan nyt, Roger, lapsi on tyttö! Minä tiedän sen." Tätä leikkimielistä kinaa oli jatkunut niin kauan kun Roger oli ollut kotona.

"Äitinä minä tiedän, että tämä lapsi on tyttö, eikä sinulla pitäisi olla mitään sanomista siihen." Yritin saada ilmeeni näyttämään mahdollisimman loukkaantuneelta, mutta en onnistunut. Siitä kieli Rogerin naureskelu.

Huomioni kiinnittyi keittiössä uurastavaan Clarissaan. "Oletko aivan varma, ettet tarvitse apua? Minä ja Roger voisimme auttaa sinua."

"Aamupala on aivan kohta valmis", Clarissa huudahti, "odottakaa te vain siellä pöydässä kiltisti."

"Mutta minäpä sanonkin, että lapsi on poika. Silloin minä voin opettaa hänelle jalkapalloa ja muita jätkien juttuja."

"Älä unta näe, veliseni", Clarissa naurahti. "Lapsi on tyttö ja piste. Minä ja Chantal tiedämme sen joten sinunkin pitäisi tyytyä siihen."

"Mutta kun minä olen aina haaveillut pikku-Rogereista, jotka taapertavat pitkin lattiaa."

"Sinä ja sinun pikku-Rogerisi. Eivät kaikki lapset voi olla poikia. Sinun täytyy tottua sellaiseenkin mahdollisuuteen, että lapsesta tulee tyttö. Ainiin, minä ja Chantal sisustimme tulevan huoneen jo vaaleanpunaisella." Huomasin, että Clarissan koko tahdonvoima meni siihen, ettei hän purskahtaisi nauramaan.

"Nii-in, rakas. Taidat olla lievästi sanottuna alakynnessä. Tunnustaisit jo tappiosi." En pystynyt enää pidättelemään hymyä ja nauruntyrskähdyksiä.

"Minä en tunnusta mitään. En edes tunne sanaa tappio", Roger sanoi ja kuulosti hyvin itsepäiseltä. Clarissa katsoi minua hymyillen ja vilkuili samalla Rogeriin ja pyöritteli silmiään.

"No, onhan toki mahdollisuus, että saamme kaksoset, tytön ja pojan", sanoin lähinnä Clarissalle. Rogerin suu pysyi tiukkana viivana, mutta hänen suupielensä kääntyivät pikkuhiljaa väkisinkin hymyyn.

Clarissa nousi pöydästä. "Menenpä tästä tiskaamaan. Eikä muttia", hän huudahti kun näki minun miettivän, millä tavoin voisin ilmaista vastalauseeni.

"No minä menenkin sitten istumaan sohvalle", sanoin juuri kun Clarissa oli lopetellut tiskaamistouhut. ja nousin pöydästä. Ison mahan kanssa liikkuminen oli haastavaa ja tasapainon pitäminen vieläkin vaikeampaa. Täytyi olla tarkkana, etten keikahtaisi nenälleni.

Clarissa juoksi luokseni ja tarkasteli mahaani. "Sinun laskettu aikasi on ensi viikolla, että menepä sinne sohvalle nyt lepäämään." Hän hymyili.

"En kyllä ajatellut ihan lepäämistä", sanoin ja menin istumaan sohvalle.

Vähän ajan kuluttua Roger istahti viereeni sohvalle ja kietoi käsivartensa hartioilleni. "Ajattele nyt. Ensi viikolla meistä tulee äiti ja isä."

"Niin, niin tulee." Olin alkanut tottua ajatukseen minusta äitinä. Osasyy oli Clarissan asiantunteva valmennus. Hän olikin lähihoitaja, joten se selitti kaiken.

 

Seuraavaksi Roger kaappasikin minut syliinsä ja halasi minua lujasti. "Olen aivan varma, että sinusta tulee maailman paras äiti."

"Meistä tulee maailman ylpeimmät ja parhaat vanhemmat." Minä en vastannut. Olin juuri tuntenut kipua vatsassa, mutta tietämättäni hymyilin vielä. Hypähdin vaivalloisesti pois Rogerin sylistä.

"Roger. Vatsani. Sattuu kamalasti", valitin ja yritin olla parhaani mukaan itkemättä.

Clarissa ei ollut kuullut mitään. Hän tuijotti vain ikkunasta ulos ja tarkkaili maisemia. Hänen kätensä olivat lanteilla ja vihdoin minun valitukseni tavoitti hänen kuulonsa. "Ota rauhallisesti, Chantal."

"Sinuthan pitää viedä sairaalaan mahdollisimman pian!" Rogerille lapsen saaminen ja minun terveyteni oli sydämenasia. Minä katsoin Rogeria yrittäen saada pelkällä katseellani viestiä perille. En onnistunut.

"Enhän minä voi mennä sairaalaan! Minun vereni on erilaista kuin teidän ihmisten, he tietävät heti, etten ole ihminen vaan jotain muuta. AUUU!"

Hypähdin sohvalta pystyyn ja pitelin käsilläni vatsaani. "Nytkö jo? Viikon päästä vasta!" Kuulin Clarissan juoksevan takanani minua kohti.

Kipu vain yltyi yltymistään ja se alkoi tuntua sietämättömältä. Puhaltelin ilmaa ulos samalla kun hengitin sisään. "Hyvä, juuri noin. Muista rytmi!" Clarissah huuteli minulle ohjeita.

Sitten se oli ohi. Ainakin melkein. Tiesin, että tämä pieni tyttö ei jäisi ainoaksi lapseksi. Annoin tytön Rogerille, jotta voisin saattaa tapahtuman loppuun.

Vähän ajan päästä pitelin käsivarsillani pientä poikaa. "Kaksoset!" hihkaisin. Aamun ruokapöytäkeskustelussa heittämäni kaksosveikkaus oli ollut vain vitsi, mutta silti. Yllätyshän tämä oli.

Pitelin pientä poikaa käsivarsillani samalla kun katsoin Clarissaa joku puolestaan katsoi Rogeria. "No, mitkä nimet annatte kaksosille?" hän kysyi.

Annoin pojan Rogerille, joka istuutui sohvalle kaksosten kanssa. "En ole aivan varma."

"Minulla on toinenkin asia", Clarissa sanoi ja aavistin jo, mitä asia koski. "Nyt kun teillä on kaksoset, te tarvitsette myös vierashuoneen käyttöönne. Minä alan pakata jo tänä iltana, jotta pääsette muuttamaan pojan vierashuoneeseen."

"Ei, sinä et muuta mihinkään, Clarissa", sanoin. "Meillä on pihalla ulkorakennus, jossa on valmiina makuuhuone ja pieni kylpyhuone. Sinä voit asua siellä. Tämän talon tilat ovat tottakai käytössäsi."

"Jos olet aivan varma. No, kai minä sitten voin", Clarissa sanoi.

~~~

Seuraavat kuukaudet menivät kaksosia hoitaessa. Minä olin suosiolla kotiäitinä, kun Clarissakin pystyi auttamaan. Olimme nimenneet tytön Mollyksi ja pojan Aleciksi.

Kuten sanottua, Clarissa auttoi mielellään lastenhoidossa. Hän oli juuri menossa syöttämään Mollya, kun olin saanut Alecin syötettyä.

"Juuri noin, sinä tädin kullannuppu. Juo ahkerasti, niin sinusta kasvaa iso ja kaunis tyttö."

~~~

Myöhemmin samana päivänä kun olin laittanut Mollyn päiväunille, Roger hiipi tytön huoneeseen. "Minulla olisi asiaa ja kysyttävää sinulta, kulta." Hän tarttui minua käsistä.

"Olen ajatellut", hän aloitti, "että voisimmeko me nyt mennä naimisiin, kun kaksoset ovat jo vähän vanhempia?" 

"Mennään vain", vastasin. Roger oli yhtä hymyä. "Mennään vaikka jo ensi viikolla."

~~~

Tarkastelin ulkonäköäni peilistä. Olin viettänyt kampaajalla kolme tuntia tämän kampauksen takia, joka muuten sopi minulle loistavasti.

Tarkastin meikkini varmaan jo tuhannen kerran viidentoista minuutin aikana. Clarissa oli liimannut tekoripset ja hän oli vakuuttanut, että ne lähtevät vetämällä pois. Nyt ymmärsin, miksi sanottiin, että morsiamet jaksavat hermoilla.

Kun olin vihdoin ja viimein tyytyväinen meikkiini ja kampaukseeni, ihastelin itseäni peilistä. Olin omasta mielestäni todella kaunis. Kaikki oli kampaajan ja Clarissan ansiota.

Mollyn huoneen ovi kolahti, kun Clarissa tuli luokseni. Näin peilin kautta, että hän oli laittanut ylleen vaalean turkoosin värisen mekkonsa. "Mitenkäs täällä voidaan?"

Halasimme toisiamme lujasti. "Mahtaako olla liian aikaista sanoa, mutta tervetuloa perheeseen, Chantal", Clarissa kuiskasi ja pidättelimme kumpikin onnen kyyneleitä.

~~~

Puolen tunnin kuluttua olimme Rogerin kanssa vihkikaaren alla. Vannoimme toisillemme ikuista uskollisuutta ja vannoimme tukevamme toisiamme sekä myötä- että vastamäissä.

Vaaleanpunaisia ruusun terälehtiä alkoi tipahdella päällemme samalla, kun Roger laittoi timanttisormuksen sormeeni.

Tuli minun vuoroni laittaa sormus Rogerin sormeen. Oli siinä ja siinä, etten pillahtanut itkuun. Kuulin Clarissan nyyhkyttävän onnesta, mutta en katsonut häntä. Tämä hetki oli vain minun ja Rogerin.

"Voitte suudella morsianta", Roger sanoi itselleen ja naurahdimme. "Äläkä itke, Chantal. Tämän pitäisi olla onnellinen hetki."

Suudelma tuntui kestävän ikuisuuden. Mieleeni tuli katkelma, jota olin kerran vuosia sitten kuullut äitini toistavan. "Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä."

Suudelman päätyttyä minä vain katsoin Rogeria ja hymyilin. Hymyilin onnesta.

---------------

Noniin, tämä osa oli sitten tässä. Meni muuten taas kauan tämän tekemisessä. Kirjoittamisessa meni vain puolitoista tuntia, mutta kuvien muokkaamisessa... yli viikko. Toivonpa taas jälleen kerran niitä kommentteja. Toivon paljon, paljon, paljon kommentteja! :) Kiitos.